Öö onko kukaan muu huomannut, kuinka kamala kinaaminen joka paikassa on siitä, millainen naisen kropan tulisi olla? Tiedettähän, tämä aina vain jatkuva lauta vastaan muodokas -jankkaaminen?

Koko ajanhan puhutaan siitä, kuinka nykyajan kauneusihanne on vääristynyt ja kaikki uskovat olevan kaunista, kun nainen on rutkasti alipainoinen ja kylkiluut näkyvät. Samaan aikaan tätä ihannetta kammoavat (yleensä naiset) tai omaa hyllyvää kroppaansa puolustavat neidit ja rouvat puolustavat oikeuksiaan sanomalla, että naisen pitää olla muodokas. Mutta hei - eikö tässäkin tulisi silti muistaa kohtuus?

Kyllä, nainen on mielestäni kauneimmillaan ollessaan muodokas. Mutta kun se ei tarkoita, että on se vähintään toistakymmentä kiloa ylipainoa niin, että aivan joka paikka keikkuu. Ei, muodokas tarkoittaa selvästi erottuvaa naisellista vartalomuotoa: yleensä kehon leveimpänä kohtana lantio, reittäkin vähän enenpi, ja rintaa sitten oman vartalotyypin mukaan (tiimalasi, päärynä, omena, kolmio jne). Mutta tämä ei ole kaikille niin yksinkertaista, vaan on pakko hypätä ääripäästä toiseen.

En todellakaan puhu henkilökohtaisesti naisena, joka on täydellisen tyytyväinen omaan vartaloonsa: mielelläni omistaisin kapeamman vyötärön, ja vähän hyllyväistä voisi noista persjaloistakin poistaa. Ja niin taitavatkin ajatella, jos ei lähestulkoon kaikki, niin ainakin iso osa naisista. Joskus sitä vain katsoo turhankin vahälihaisia kroppia kadehtien, kun omasta tuntuu olevan sirous kaukana. Siitä huolimatta, ettei tätä puhuttua kukkakeppi-ihannetta kannatakaan.

Joskus myös näkee, kuinka näiden kaikkien painoihanteiden täyttäjät, nuo sirot lihaskimput, itse "täydellisyydet", tuhahtelevat ylimielisinä niille, jotka puolustelevat sitä hieman ylenpantisempaa naisten muodokkuutta. Ylimielisyys on liikaa, mutta myönnän itsekin päskähteleväni, kun ei meinaa naurun pidättely millään onnistua. Ei, kun joskus jo todella huomattavasti ylipainoiset kovaäänisesti puolustavat kurvejaan, ja siinä ohessa vähän muidenkin. Eipä sillä, jokainen kantaa itse omat läskinsä, oli niitä sitten vähän enemmän tai paljon vähemmän. Mutta kun minulla tällaisissa tilanteissa nousee aina mieleen se kohtuullisuus, jolloin en voi kurittomall virneelleni mitään. Ei sillä, naurattaa minua ne kamalat luurangotkin, jotka pitävät itseään niin kovin kauniina poskipäiden törröttäessä ikävästi.

Jokainen pitää kuitenkin kauniina eri asioita. Onhan tämä lähinnä vain hyvä asia, vaikka välillä vähän naurattaakin... Silti tulisi muistaa olla menemättä liiallisuuksiin, ja pitää silmällä vähän ohessa omaa terveyttäänkin. Toki peilikuva kertoo useasti enemmän kuin painoindeksi - ihmisethän ovat erilaisia, ja aivan ehdottomasti eri muotoisia.

Joten... Eläköön muodokkuus! Eläköön normaalipainoisuus! Eläköön KOHTUUS!

On se niin hienoa olla suomalainen... Varsinkin, kun ei koskaan tule ollenkaan hyväksikäytetty olo, tai muutenkaan fiilis että toimii valtion rahapussina.

On todella hieno asia, että jääkiekon MM-kisat ovat tänä vuonna Suomessa! Aivan uskomattoman upeaa, tämä rupuinen maamme pärjää edes jossain. Itse seurasin viime vuoden kisoja suhteellisen tarkkaan. Toisin sanoen, katsoin Suomen pelit ja olin koko ajan korvakuulolla siitä, kuinka muut maat pärjäsivät, ja kenet leijonat saisivat vastaansa seuraavaksi. Kaverimme kanssa tuijotimme pelejä jännityksessä tyynynkulmia pureskellen, ja olimme aivan mukana hallin tunnelmissa kun suomalaiset tekivät maaleja.

Kun voitto todella yllätyksellisesti sieltä kisoista sitten tuli, odotin innoissani samoja tunnelmia myös tänä vuonna. Valitettavasti kuitenkin selvisi, ettei se olekaan niin yksinkertaista. Eihän niitä pelejä tietenkään ilmaiseksi näytetä...

Mikä idea, että kun Suomi saa lopultakin kotikisat, niin melkeinpä kaikki pelit (joitain Suomen alkusarjan matseja ja finaalipelejä lukuunottamatta) näkyvät vain maksullisilla kanavilla? Samoin kuin täytyy olla lottovoittaja, jos haluaa mennä oikein paikan päälle halliin kotikisoja katsomaan... Olisiko ollut liikaa vaadittu että edes KAIKKI SUOMEN omat pelit olisivat tulleet sieltä Yleltä niin kuin aina ennenkin...

No meillä ei sitten katota MM-kisoja aivan niin tarkkaan. Mitä järkeä tuhlata kanavapakettiin, kun televiossa muulloin riittää aivan normaalit kanavat, eikä muutenkaan kiinnosta aivan niin paljoa muut kuin ne kotipelit. Tosin moni ei ole valmis menettämään kisoja periaatteen tähden, joten luultavammin Canal+ ja kumppanit tekevät enemmän voittoa kuin koskaan ennen.

Eihän tämä ensimmäinen kerta ole, kun Suomessa kansan kustannuksella mennään. Onhan meillä asiat ihan suht hyvin tuon veroprosentin hipoessa pilviä, ei voi pohjattomasti valittaa. Tai no ehkä siitä, kuinka hallitus vie siitä suhteellisen ison osan... Kun on se jännä, että aina uuden hallituksen noustessa ensimmäinen päätös on heidän omien palkkioidensa kasvattaminen. Myös outoja bonuksia riittää (jaksaa edelleen sekä ärsyttää että naurattaa ne torkkupeitot), eikä lama muutenkaan tainnut koskettaa minkään asteen päättäjiä... Sen sijaan muun muassa sairaanhoitajia ja opettajia kyllä lomautettiin.

No mikäpä minä olen asioihin vaikuttumaan. Ei auta kuin tyytyä osaansa, jälleen kerran, tässäkin asiassa. Toivotan yhä menestystä Suomen omalle jellonakaartille, ja salaa mielessäni yhä vain elättelen toivoa mahdollisuudesta seurata pelejä hieman enemmän itsekin. Siitä huolimatta, etten  koskaan olisi valmis kanavapakettiin sijoittamaankaan.

"...Me mutkan jälkeen käymme mutkaan nähdäksemme, ettei kannattanutkaan. On täällä elämä raskasta työtä, ja siinä harvemmin on onni myötä, sen tietää vain, yksin suomalainen..."

Jo alkuun haluan ilmoittaa, että tarkoitukseni ei ole erityisesti loukata tai ärsyttää ketään. Haluan vain ihmetellä ääneen, kun kukaan ei osaa minulle selittää.

Olen hyvin tietoinen, että masennus on aivan oikea ongelma, jonka voi laukaista moni asia, ja johon liittyy muun muassa erilaisten hormonien eritys ja niiden vaikutus mielialaan. Samoin kuin siihen on yhteydessä monenlainen muukin kehontoiminta. Tiedän myös, että masennusdiagnoosien määrä on lisääntynyt ainakin osittain siksi, että sitä nykyään ymmärretään ja siksi se tunnistetaan paremmin. Myös masennuksessa lisääntynyt nukkuminen tai vastaavasti unettomuus sekä masennukseen liittyvä itsetuhoisuus ovat tuttuja asioita (kuultua ei koettua). En siis ole ainakaan aivan täysi imbesilli.

Kuitenkin minusta tuntuu, että monen "masennus" on hyvin paljon asenteestakin kiinni. Jos on depressio kyseessä ollenkaan (jotkut tuppaavat diagnosoimaan itse itsensä). Kaikki kokevat joskus masentuneisuutta, esimerkiksi surun tai stressin yhteydessä, tai ihan muuten vain. Ja se onkin aivan normaali ihmisen arsenaaliin kuuluva mielentila, ja jokaisella on siihen oikeus. Mutta välillä vaikuttaa, että vähäinenkään alakulo ei laisinkaan hyväksyttävää, vaan se luokitellaan heti joksikin sairaudeksi. Olen myös huomannut, kuinka jotkut henkilöt vain tuppaavat vellomaan itsesäälissä vajottamalla vain itsensä yhä uudelleen masentuneisuuden syövereihin. Pienikin virhe on maailmanloppu, josta ei ole lupa nousta ennen sen loputonta tutkiskelua ja tulkintaa.

Minun on myös pakko myöntää, että en laisinkaan ymmärrä itsetuhoisuutta. Jotkut masentuneet ja "masentuneet" harratelevat esimerkiksi viiltelyä. Minulle ei ole annettu siihen mitään muuta syytä kuin huomion hakeminen tai halu "tuntea jotain"... Ja ei, en vain kykene ymmärtämään. Jos haluaa huomiota, jos haluaa apua, sitä täytyy pyytää. Tai vahvasti antaa ymmärtää että sitä tarvitsee. Aina on joku, jolle voi puhua, ei väliä, onko se sitten läheinen tai ammattilainen. Ei pahan olon takia tarvitse viiltää käsiään ja jalkojaan ja ohessa vähän kaikkia muitakin paikkoja täyteen haavoja, jotka sitten visusti peitetään - mitä apua siitä on, kenellekään? Ja kyllä masentuneena tupataan ilmeisesti ainakin tuskaa tuntemaan, joten miksi sen pitää olla myös fyysistä?

Myös jatkuva itsemurhan "harkitseminen" tai sillä uhkailu on jotain, joka saa vereni kiehumaan. Harva joka tuntee itsensä yksinäiseksi, todellisuudessa on yksin. Lähestulkoon AINA on JOKU joka välittää, huolimatta siitä, kuinka läheisistään pyrkii eristäytymään. Minusta, oikein rumasti sanottuna, itsemurhan tekijät ovat jopa äärimmäisen itsekkäitä: he tuntevat itsellään asioiden olevan poskellaan ja päättävät siksi elämänsä, vaikka ajan kanssa kaikki voisi  jopa olla korjattavissa. Tällöin minun käy sääliksi lähinnä niitä läheisiä (vanhemmat, läheisimmät ystävät, rakkaat...), jotka tästä henkilöstä oikeasti välittävät. Heidän elämänsä voi tuntua kaatuvan - eikö sillä ole mitään merkitystä?

Onhan tämä kaikki aika pahasti sanottu, ja otan kyllä haukut vastaan. Mutta pakko saada vuodattaa jonnekin. Kun ei se elämä aina suju, mutta ei se tarkoita, etteikö se ainakin joltain osin parane. Milloin, miten ja miksi, kuka tietää. Mutta sinulla voi olla suurempi merkitys toiselle kuin voit käsittäkään, ja elämällä voi olla varattuna sinulle vaikka mitä hyvää. Miksi menettää se aina vain suremalla menneitä?
 

 

Kohta alkaa olla koko oppimäärä takana, ja vaikka pitäisi lukea, olen jälleen unohtunut miettimään... Ennen kaikkea herää kysymyksistä minulle se kaikkein suurin ja painavin: mitä teen sitten sitten, kun tämä koulu on heti kohta kokonaan ohitse?

Ainakaan toistaiseksi mitään töitä minulle ei ole tiedossa. Olen kyllä haeskellut, ja koko ajan yritän myös etsiä lisää paikkoja, joihin hakea. Valitettavasti tämäkin tuottaa minulle välillä jonkin asteisia ongelmia, sillä IT-taitojen ollessa tätä luokkaa jo hakemusten löytäminen saattaa olla haaste... Saati sitten niiden täyttäminen, kun niihinhän pitäisi välillä liittää ties mitä tiedostoja! Sitä turhautuu ihan täysin, kun ei tunnu luonnistuvan, ja jotenkin aikaa ei ole lomakkeiden kanssa tappelemiseen. Kun pitäisi vain koko ajan lukea ja olla nenä kiinni kirjassa... No juu, melkein...

Muutenkin tunnun junnaavan vain paikallani. Kaikkien muiden elämä vaikuttaa edistyvän suurin harppauksin: vakituinen työ, vakava parisuhde, yhteenmuutto, kihlautuminen, omien kiinnostuksien löytyminen, joillakin jo jopa lapsien hankkiminen... Ja minua tulevaisuus vain pelottaa koko ajan enemmän. Pelottaa, jos en oikeasti löydä mitään tekemistä, ja olen koko kevään ja kesänkin toimeton ja rahaton. Pelottaa myös, etten saa opiskelupaikkaa, ja mahdollinen toimettomuus jatkuu syksyyn ja seuraa välivuosi. Ja mitä jos se on välivuosi vailla töitä, vailla tekemistä... Vailla tietoa mistään. Kun ei tuo tulevaisuus muutenkaan ole mitenkään erityisen kirkas.

Kuitenkin on pakko myöntää, että olen samalla myös... Onnellinen. Olen iloinen, koska talvi alkaa väistyä, päivät pitenevät ja valoa riittää. :) Olen myös elämäni ensimmäistä kertaa ihanassa ja toimivassa parisuhteessa, joka on juuri sitä, mitä sen on aina kuvitellutkin olevan. Minulla on vihdoin joku, joka hyväksyy minut tällaisena, kaikkine vikoinenikin, ja pitää minusta täysin pyyteettömästi. Hän on joku, josta myös ihmiset ympärilläni pitävät, ja josta en halua päästää irti. :) Tämän lisäksi mielialaani nostattaa sekin, että jo ennestään lämpimät välini läheisiimpiin ystäviini tuntuvat paranevan päivä päivältä. ^^

Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Toki stressi kaivelee ja pelkokin vähän kalvaa, mutta koitan silti nauttia. Ehkä kaikki ei pääty hyvin, mutta voinhan ainakin yrittää. Kun loppujen lopuksi se on niin paljon omasta asenteestakin kiinni. Ei auta kuin elää niin kuin kutakuinkin hyvältä tuntuu maailman sanellessa oman osansa, ja kaiken ohella tehdä parhaansa... - Kuinka lopulta käy, sen näkee sitten.

"Eipä niin suurta surua
 ettei ilo voita
 Ei niin pitkää yötä
 ettei aamu koita"

Olen varmaan laiskin ylioppilaskirjoituksiin valmistautuja koko Suomen historiassa. Enkä edes siksi, ettenkö tahtoisi pärjätä tai omaisin vain muuten niin suuren älykkyyden, että pärjäisin lukemattakin. Kunhan nyt vain en malta lukea kun haluan tehdä kaikkea muuta. :3

Ainakin olen innostunut "taiteilemaan". Siis oikeasti, lainausmerkeissä, sillä taitoa ei löydy vaikka intoa senkin edestä! Piirtelen ja raapustelen, värittelen ja maalailen kaikenlaista, en mitään erityisen ihmeellistä, mutta kaikki se on yhtälailla äärimmäisen tyydyttävää. Se vie kuitenkin aikaa ja välillä hermoja, joten koulukirjat ovat aikalailla ajautuneet nurkkaan. Sieltä minä niitä sitten illansuusta kaivelen, jotta saisin edes jotain päivälle suunnittelemistani asioista luettua. Että heikkoa on.

Toki sitä aikaa menee muuhunkin. Haaveilu on näin keväisin yleistä, minulle ainakin. Ihana tuijotella kermansaven kahvikuppia puristaen ikkunasta, nähdä kevätauringon värjäämä hanki ja muistella niitä pienenä vietettyjä aurinkoisia päiviä ja ehkä pohtia monenmoista. [Pelottavaa millainen olen aikanaan vanhoilla päivilläni, kun jo nyt kulutan aikani näin!] Jotenkin herkistynyt olo aina tähän aikaan vuodesta.

Ja on se kevät minulla rinnassa muutenkin, olen huomannut. Ei siitä sen enempää, mutta mukavaahan tuo on. :3

Niin, että sinnehän se aika hupenee, kun opiskella pitäisi. Mutta on vaan taas niin hyvä fiilis, kaikki naurattaa. Kai sitä tosin voisi ryhdistäytyäkin... Ehkä. Kohta. Myöhemmin. Katsellaan.