Jo alkuun haluan ilmoittaa, että tarkoitukseni ei ole erityisesti loukata tai ärsyttää ketään. Haluan vain ihmetellä ääneen, kun kukaan ei osaa minulle selittää.

Olen hyvin tietoinen, että masennus on aivan oikea ongelma, jonka voi laukaista moni asia, ja johon liittyy muun muassa erilaisten hormonien eritys ja niiden vaikutus mielialaan. Samoin kuin siihen on yhteydessä monenlainen muukin kehontoiminta. Tiedän myös, että masennusdiagnoosien määrä on lisääntynyt ainakin osittain siksi, että sitä nykyään ymmärretään ja siksi se tunnistetaan paremmin. Myös masennuksessa lisääntynyt nukkuminen tai vastaavasti unettomuus sekä masennukseen liittyvä itsetuhoisuus ovat tuttuja asioita (kuultua ei koettua). En siis ole ainakaan aivan täysi imbesilli.

Kuitenkin minusta tuntuu, että monen "masennus" on hyvin paljon asenteestakin kiinni. Jos on depressio kyseessä ollenkaan (jotkut tuppaavat diagnosoimaan itse itsensä). Kaikki kokevat joskus masentuneisuutta, esimerkiksi surun tai stressin yhteydessä, tai ihan muuten vain. Ja se onkin aivan normaali ihmisen arsenaaliin kuuluva mielentila, ja jokaisella on siihen oikeus. Mutta välillä vaikuttaa, että vähäinenkään alakulo ei laisinkaan hyväksyttävää, vaan se luokitellaan heti joksikin sairaudeksi. Olen myös huomannut, kuinka jotkut henkilöt vain tuppaavat vellomaan itsesäälissä vajottamalla vain itsensä yhä uudelleen masentuneisuuden syövereihin. Pienikin virhe on maailmanloppu, josta ei ole lupa nousta ennen sen loputonta tutkiskelua ja tulkintaa.

Minun on myös pakko myöntää, että en laisinkaan ymmärrä itsetuhoisuutta. Jotkut masentuneet ja "masentuneet" harratelevat esimerkiksi viiltelyä. Minulle ei ole annettu siihen mitään muuta syytä kuin huomion hakeminen tai halu "tuntea jotain"... Ja ei, en vain kykene ymmärtämään. Jos haluaa huomiota, jos haluaa apua, sitä täytyy pyytää. Tai vahvasti antaa ymmärtää että sitä tarvitsee. Aina on joku, jolle voi puhua, ei väliä, onko se sitten läheinen tai ammattilainen. Ei pahan olon takia tarvitse viiltää käsiään ja jalkojaan ja ohessa vähän kaikkia muitakin paikkoja täyteen haavoja, jotka sitten visusti peitetään - mitä apua siitä on, kenellekään? Ja kyllä masentuneena tupataan ilmeisesti ainakin tuskaa tuntemaan, joten miksi sen pitää olla myös fyysistä?

Myös jatkuva itsemurhan "harkitseminen" tai sillä uhkailu on jotain, joka saa vereni kiehumaan. Harva joka tuntee itsensä yksinäiseksi, todellisuudessa on yksin. Lähestulkoon AINA on JOKU joka välittää, huolimatta siitä, kuinka läheisistään pyrkii eristäytymään. Minusta, oikein rumasti sanottuna, itsemurhan tekijät ovat jopa äärimmäisen itsekkäitä: he tuntevat itsellään asioiden olevan poskellaan ja päättävät siksi elämänsä, vaikka ajan kanssa kaikki voisi  jopa olla korjattavissa. Tällöin minun käy sääliksi lähinnä niitä läheisiä (vanhemmat, läheisimmät ystävät, rakkaat...), jotka tästä henkilöstä oikeasti välittävät. Heidän elämänsä voi tuntua kaatuvan - eikö sillä ole mitään merkitystä?

Onhan tämä kaikki aika pahasti sanottu, ja otan kyllä haukut vastaan. Mutta pakko saada vuodattaa jonnekin. Kun ei se elämä aina suju, mutta ei se tarkoita, etteikö se ainakin joltain osin parane. Milloin, miten ja miksi, kuka tietää. Mutta sinulla voi olla suurempi merkitys toiselle kuin voit käsittäkään, ja elämällä voi olla varattuna sinulle vaikka mitä hyvää. Miksi menettää se aina vain suremalla menneitä?