Joulu lähestyy, ja muistoja edellisiltä vuosilta alkaa tulvimaan mieleen. Kaikki tuntuu jotenkin erilaiselta, kun viettää joulun ensimmäistä kertaa uudessa kodissa. Vaikka tässä onkin asunut jo sen puolisen vuotta, enkä ole vielä edes muuttanut pois kotoa. Silti, kaikki muistot joulusta kytkeytyvät vanhaan kotiin... Ja jotenkin sitä vain kaipaa.

Tiedossa ovat samat perinteet, samat hautakierrokset ja ruokalajit, samanlainen toiminta. Rakastamani rauha ja hiljaisuus, kiireettöyys, sekä lupa syödä itsensä ähkyyn ilman huonoa omaatuntoa.

Vain paikka on eri.

Huomaa kuinka materiaali vaikuttaa, itsellänikin, vaikka ehkä jopa hieman halveksin kaiken kaupallistumista - juhlien, surun, kuoleman, syntymän, jopa onnen... Itse haluaisin joulunakin vain nauttia siitä, kun edes kerran vuodessa on lupa olla rauhassa... Rakkaat ihmiset ympärillä ja ilman kiireen kierämää.

Usein materiaali koetaan tärkeäksi, koska se tuo mieleen jo mainitsemiani muistoja. Äidilläni on täyspitkä minkkiturkki, jota hän ulkoiluttaa aina jouluisin - ja joskus muissakin sopivissa tilaisuuksissa. Mutta yleensä sen aika on jouluna, etenkin parin viime talven kylmät lumiset jouluaatot olivat sille mitä hienoimpia. Turkki ei ole äidilleni tärkeä rahallisen arvonsa vuoksi, vaikka se onkin ainutlaatuinen ja ehkä jopa parinkin tuhannen eurojen arvoinen. Ei, se merkitsee paljon, koska sillä on historia. Sen on äidin oma edesmennyt äiti, minun mummuni, aikoinaan itse suunnitellut ja tehnyt. Ja turkin minkit ovat myöskin vastikään tähdeksi muuttuneen isopappani aikoinaan itse kasvattamia.

On tullut nähtyä vuosien varrella monenmoisia ilmeitä, kun olen kävellyt turkkiin pukeutuneen äitini perässä. Ilmeisiltä kettutytöiltä tulee halveksivia katseita, voi melkein nähdä kuinka heidän kätensä syyhyävät saada maalipurkki heitettäväksi. Viime jouluna taas saimme isäni kanssa huippunaurut, kun eräs jäykän oloinen nainen tuijotti hautuumaalla suu solmussa äitini täyspitkää turkista - itse hän oli pukeutunut lyhyeen turkistakkiin ja pieneen turkishattuun. Äiti ei itse huomannut henkilöä laisinkaan ja käveli vai rempseästi ohitse. Olimme isän kanssa lähes varmoja, että nainen muuttui hieman vihertäväksi!

Kateutta vaatteesta? Jaksaa sitä ihmetellä. Eipä sillä, saahan tuolla kaduilla aina silloin tällöin kuulla ties minkälaista kommenttia, liittyen vaatteisiin, laukkuihin, koruihin kenkiin tai vaikka vain ostoksiin: kuinka joku tuo itseään esille liikaa kalleilla asioilla, ja kuinka toinen saa haukut kun ei arvosta ulkoista olemustaan tai tavaroilla hankittua statusta laisinkaan.

Kyllä, materiaali selvästi merkitsee. Ehkä jo liikaakin. Joskus huomaa sen aiheuttavan suuriakin riitoja, joillakin ihmisillä menevät jopa välit poikki vaikkapa rahan tai jonkin esineen vuoksi... Mutta kai se on sallitava heille. Kunhan minun ei tarvitse mennä noin äärimmäisyyksiin.

Minä haluan nauttia kaikesta materiaalin ohessakin, vaikka tietenkin tavaroilla on iso rooli itsellenikin. Kaikkihan tietävät, että ilahduttaahan se saada kauniita asioita, tai muita lahjoja (kuten vaikkapa jouluna) - vaikka ne olisivat turhiakin.

Täytyy vain yrittää pitää omassakin mielessä, että on muutakin... Ja missä menee raja.